Elämä jatkuu. Tai sen tulee jatkua, pakko jaksaa lasten ja muiden koirien vuoksi. Onneksi on jotain mikä pyörittää päivät. Jutan tilanne muuttui edellisenä lauantaina. Perjantaina se oli mukanani metsälenkillä, siellä kulki kuin junan vessa. Kääntöpaikalla käänsin sen takasin päin koska se ei kuullut kun yritin huhuilla. Käännöksen jälkeen se jatkoi yhtä soittoa autolle taakseen vilkuilematta. Lauantaina kun tulin kaupareissulta Jutta yritti nousta eteisessä patjaltaan. Koira huusi kivusta eikä astunut oikealla etujalalla. Koira oli myös selästä ihan kusessa ja olohuoneen lattialla oli pieni lätäkkö. Myös tv-taso oli siirtynyt josta epäilen että Reiska oli jälleen kömmyyttänyt äitiään. Jostain syystä en jaksa uskoa mihinkään sairaskohtaukseen. Jalan tunnustelussa ei löytynyt mitään aristavaa tai varsinaista kipupaikkaa. Annoin kuitenkin rimadylin. Illalla kuulin kun Jutta lähti liikkeelle. Se käveli ihan mutkalla, varasi kuitenkin painoa jalalle. Sunnuntai meni aika toiveikkaasti, liikkeelle lähtö hankalaa kivuliasta mutta ajan myötä vertyi normaaliksi. Maanantaina töistä tullessa koira ei jälleen kyennyt kävelemään, silmistä näkyi kipu. Annoin rimadylin ja soitin eläinlääkärille. Jälleen kerran valmistauduin viimeiselle reissulle Jutan kanssa.

Vastaanotolle Jutta käveli taas omin jaloin. Mitään kipukohtaa ei löytynyt ja ELL meinasikin että lihakset ihan jumissa. Sain kaksi vaihtoehtoa ja valitsin kipulääkkeet. Keskiviikkona tulin kuumeisena kesken päivän kotiin (kohtaloa?). Yöllä heräsin Jutan vinkumiseen. Kipulääkkeistä huolimatta se käveli mutkalla ja vinkui. SIlmistä näki että päätöksen aika on tullut. Aamulla soitin eläinlääkärille ja sain ajan kymmeneksi Siikajoelle. Jutan kultainen sydän oli myös vahva, sen hiljentymistä jouduttiin odottamaan pitkään... Ainakaan sydämen takia Jutan elämä ei olisi loppunut. Muut beaglet saivat vielä kotona hyvästellä Jutan ja Reiskan. Ruska pesi Jutan silmät ja haisteli sen muutenkin tarkkaan. Reiskan haistelivat varovasti. Illan ajan Ruska kulki perässäni ja oli kovasti hoidettavana.

Moni on kysynyt että miksi myös Reiska? Reiskan kohtalo oli päätetty jo aikaa sitten. Se lähtisi yhtämatkaa kun ensimmäinen laumanjäsenemme lähtisi.  Elämä on loppujen lopuksi hyvin raskasta kun laumassa on yksi jonka kanssa kaikki joutuu olemaan varpaillaan. Reiska oli Herra ja Hidalgo, niin rakastettava kuin olikin mutta vaati aina erikoisjärjestelyt. Autoon sitä ei voinut laittaa muiden kanssa, kotona se piti yksinollessa erottaa portilla muista. Se myös vahti ruokakuppia, reppua, kauppakassia, luita oviaukkoa, lelua, vesikuppia, patjaa, tai mikä milloinkin tuntui kuuluvan sille. En tiedä oliko sillä kipuja, polven ristisiteethän oli osittain revennyt mutta pääasiassa se ei sitä näyttänyt mutta käytös olisi voinut viitata siihen. Elämä on paljon yksinkertaisempaa ja helpompaa ilman Reinoa...

Vaikka päivä oli hyvin raskas, oli mieleni kevyt . Olen aikoinaan tehnyt päätöksen että koiran täytyy kyetä itse syömään, liikkumaan kivutta ja tekemään tarpeet ulos. Jos jokin näistä kolmesta asiasta krenkkaa on aika tehdä päätös. Lapset olivat Kuhmossa ja Jouni kertoi niille tilanteen ennen kotiin tuloa. Lapset olivat myös mukana silloin kun kävimme kaivamassa haudan valmiiksi talvea varten. Kotiin tullessa Kalle vain totesi että nyt meillä ei enään ole Juttaa ja Reiskaa. Yhtään ei ymmärtänyt miksi itken. Kovasti olisivat halunnu myös nähdä vielä koirat. Kävimme sitten viemässä kynttilän haudalle.

Vaikka koiria on vielä neljä se on paljon vähempi kuin kuusi. Vieläkin ulos lähtiessä tuntuu ettei kaikki menny ovesta ja ruokakuppipino tuntuu pieneltä. Hihnat ja pannat on edelleen remminaulakossa, en ole halunnut niitä vielä laittaa pois. Valokuvia selatessa meni iso pino nenäliinoja.

Onneksi on paljon muistoja ja nyt myös nämä taulut